Ajattelin jakaa teille yhden kokemuksen omasta elävästä elämästä.
Meillä on paljon tavaraa. Vaatteita (rakastan vaatteita). Ja tietysti kaksi tyttöä, joilta jää vaatteita. Kirjoja, astioita, sisustustavaraa. Olen jonkin aikaa keräillyt ja pistänyt turhaa tavaraa kasaan. Ja ajatellut vieväni ne itsepalvelukirpparille. Ja vidoin sain sen tehtyä. Monta kassillista tavaraa. Paikan vuokra oli 24 euroa viikko.
Mikä ei suinkaan ole paha. Mutta, kun kiireellä vein tavarat juuri ennen sulkemisaikaa, niin jopa olikin sakkolappu tullut autoon. Olin unohtanut parikkikiekon kiireessä.
Neljän päivän jälkeen kävin taas järjestelmässä tavaroita ja kysyin uteliaana, kuinka paljon on ollut myyntiä. 10 euroa, siis vaivaiset 10. Lisää en tavaraa enää viitsinyt viedä, vaan vein suosiolla viereiseen Fidaan.
Tänään kävin hakemassa loputkin. Onneksi myyntiä oli kertynyt jo hieman enemmän. Osan tavaroista vein taas suosiolla Fidaan. Ainakin siitä tuli hyvä mieli, meneehän se hyväntekeväisyyteen.
Eli tilinpäätöksenä jäin tästä rupeamasta tappiolle noin 10 e. Sakko toki oli omaa tyhmyyttä. Mutta kuitenkin.
Ja mikä oli tämän tarinan opetus. Tästä lähtien mietin tarkkaan, mitä ostan. Tarvitsenko sitä todella, vai haluanko vain, koska se on ihana ja trendikäs. Löytyykö sille paikka. Ja olenko valmis luopumaan edellisistä.
Onneksi tämä opetus kuitenkin hieman vähensi tavaran määrää. Se on suuri asia ja olen siitä tyytyväinen. Ja to do -listalta on hävinnyt kohta "vie tavaraa myyntiin". En vie enää ja toivon, ettei sitä enää kerry.
Että sellainen pieni tarina, näin sopivasti hulluje päivien alla. (Tässä voisi olla hymynaaman paikka.)
Kuva on vain kuva. Ja kukkiin voi muuten tuhlata hyvällä omallatunnolla...
No comments:
Post a Comment